Karambola

En päässyt pakoon, se oli siinä. Se oli siinä. Torakka. Pari kolme metriä pitkä ja korkea torakka.

Se tuli, ja näin kuinka sen raatelupihdit avautuivat. Huusin. Se tuli, avasi pihtinsä, tunsin kipua. Se näykkäisi jalastani vain pienen palasen. Itkin. Tärisin. Kohta se taas näykkäisi pienen palan. Itkin hallitsemattomasti ja sätkyin.

Verta valui kaikkialle, mutta torakka vain jatkoi näykkäilyä. Olin vihasta, surusta ja pelosta sekaisin. Huusin: "Helvetin paskiainen, puraise multa pää poikki niin että kaikki paska musta lentää niin vitusti! Puraise niin että selkäranka napsahtaa poikki ja tulee se vitun kuolema! Anna mennä, kaula auki! Pää poikki!"

Torakka katsoi hetken, ja ilmeettömästi puraisi pään poikki. Ruumiista valui mustaa verta. Se mutusteli hetken päätä ja vei sitten ruumiin ulos.

Rappusiin jäi musta vana. Ulkona se alkoi riepottaa päätöntä vartaloa ympäriinsä. Lumi värjäytyi mustaksi ja harmaan eri sävyihin. Kuinka ihastuttavaa.

Ruumis paiskaantui vasten auton etulasia.

Päätön ruumis auton nyt mustassa lasissa.
Kaunista.

Niin vitun kaunista.

Ihana maailma, muistan sen

Maailma näytti niin ihanalta ja olin onnellinen.

Nyt kyyneleet valuvat, oksettaa, pää on sekaisin ja tuntuu ettei millään ole enää mitään väliä.

Tiedän etteivät tunteeni tai kokemukseni ole ainutkertaisia. Todellisuudessa, olen hyvin onnekas.

Pelkään rakastamista, ettei käy niin kuin on käynyt. Ja antaa lopulta itsellensä luvan rakastaa. Luulee että koska se tunne on niin suuri, ettei se voi mennä kokonaan pois. Mutta sitten kun antaa itsellensä luvan, toinen ei enää tunne samaa... Eikä usko mitä tunnet tai sanot...

Olen niin loppu, niin rikki ja loppu.

Alas mustaan

Olen huomannut viime kuukausina värien katoavan. Ne katoavat kiihtyvällä tahdilla. Sydämeni törmäsi lujaa, pirstaloitui, ja nyt vajoaa. Vajoaa. Kaikki näyttää mustalta. Elämäni ihanimmat hetket menivät. Menivät. Nyt mustaa. Mustaa. Ja kuolema.

Se mikä sattuu, sattuu

Miksi, miksi... Miksi helvetissä olen tällainen. Kun rakastan, satutan. Tämä on aivan hirveää, epäinhimillistä, miten tällaista voi edes tapahtua... Monta kertaa... Aina...

Kuka olen? En tiedä, eikä tällä hetkellä kiinnosta vittuakaan, ei niin vitun saatana vittuakaan, olen niin vitun helvetin lopussa ja niin saatanan vihainen itselleni.

Odotettu, odottamaton vieras

Kuolema.

Taas

Viime kerralla kun tämä tapahtui, se sattui. Sattui niin paljon, että lupasin itselleni ettei sitä tapahdu enää koskaan. Ei koskaan.

Se tapahtui taas. Olen väsynyt itseeni. En jaksa enää itseäni.

Karkotan ihmiset ympäriltäni. Olen yksin. Olen niin helvetin yksin. Ja sattuu. Sattuu niin helvetisti.

Nyt alan ymmärtää miksi ihmiset voivat valita itsemurhan. Ei vain jaksa.

On yrittänyt tehdä niin paljon. On yrittänyt tehdä niin paljon. Niin paljon. Kenenkään muun eteen en voi ikinä tehdä näin paljoa. Mutta tämä ei riittänyt alkuunkaan. En jaksa. En jaksa, olen aivan lopussa.

Ainoa joka voisi nyt auttaa, on se kenet karkoitin.

Ehkä elämästäni tulee joskus vielä mukavaa tai siedettävää, mutta nyt siihen on vaikea uskoa.

Vaikken näe

Minusta otettiin pienenä verta
Sormenpäästä
Isä sanoi, katso lamppua
Katsoin

Sydämeeni viiltyi haava
Halki sydämen
Sanon itselleni, katso lamppua
Katson
Mutta tunnen kuinka veri valuu rinnastani