Päätäni jomotti ja jokaista paikkaa kehossani koski. Silmäni avattuani huomasin olevani kahlittu ranteistani ja jaloistani puiseen levyyn. En nähnyt mihin levy oli kiinnitetty, mutta levyn keinumisesta päätellen jonkinlaisien vaijereiden täytyi lähteä levyn yläreunasta. Henkeäni salpasi. Oli täysin pimeää. Alhaalta virtasi pelottavan kylmä ilmavirta joka humisi korvissani. Olin jonkinlaisessa hallissa. Ilmavirran humina tuntui kantautuvan jostain hyvin etäisestä seinästä. Mieleeni piirtyi hämärä kuva valtavan suuresta metalliputkesta jonka keskellä riipuin.
Olin riippunut arviolta tunnin. Tuulivirran keinunta sai ajoittain voimaan minut pahoin, enkä ollut saanut selvyyttä miksi näin itseni ja levyn jossa riipuin osittain, mutten yhtään valonlähdettä.
Muutaman kymmenen minuutin päästä, noin viidenkymmenen metrin päähän minusta, rakkaani ilmestyi valoilla valaistuna. Hän oli kahlittuna samanlaisella puulevyllä kuin minä, mutta lepäsi vaakatasossa. Kultani silmät eivät olleet auki, mutta näin hänen rintakehänsä nousevan ja laskevan rauhallisesti. Rintalasta erottui hyvin hänen maatessaan selällään, kuin myös kylmyyden kovettamat rinnat. Siellä hän lepäsi, täydellisessä tiedottomuudessa, kauniina kuin enkeli.
Uusi esine tuli näkyviin. Noin kymmenen metriä hänen yläpuolellaan näkyi jättiläismäisen varren päässä oleva, muutaman metrin halkaisijaltaan oleva sirkkeli. Sirkkeli pyörähti käyntiin ja enkelini heräsi. Hän ehti muutaman sekunnin ihmetellä olotilaansa, ennen kuin alkoi huutaa ja kirkua. Sirkkelin jättiläismäinen, mekaaninen varsi laskeutui nopeasti alas, muutamien senttien päähän kuvankauniista vartalosta. Korvia huumaava humina alkoi kun sirkkeli kiihdytti vauhtiaan. Sirkkeli laskeutui alemmas.
Kauniit kasvot vääntyivät äärimmäiseen hätään. Sirkkelin terä osui kevyesti rintakehään, josta lensi nopea veripurskahdus jalkopäätä kohden. Ilmavirta kuitenkin pyyhkäisi nopeasti veren pois. Terä pyöri ilmeisen nopeasti, koska sen nopeus ei silmämääräisesti hidastunut lainkaan. Sirkkeli vetäytyi varsineen nopeasti jonnekin ylös, ja hävisi näkyvistä. Rakkaani ilme oli tuskainen, ja hän yritti vääntelehtiä kivusta.
Nopeasti verinen levy kääntyi pystytasoon, samaan asentoon jossa omani oli. Hänen rintakehänsä luut osittain näkyivät, ja haavasta oli vuotanut verta pitkin hänen ruumistaan. Hänen hennoista jaloistaan ja käsistään ottivat kiinni tyhjyydestä tulevat metalliset ottimet. Lauta putosi tyhjyyteen, ja nyt hän roikkui ainoastaan ottimien varassa. Ottimet alkoivat repiä häntä. Ensin repeytyi hänen nahkansa rintakehän kohdalta, ja rinnat hajosivat. Sitten hänen jänteensä ja lihaksensa menivät poikki napsahdellen. Pää painui alas, ilmeisesti hän menetti henkensä. Selkäranka napsahti poikki, ja mahalaukku ja muita sisäelimiä repsotti hänen sisältään. Muutama selkänikama putosi alas äärettömyyteen, samalla kun katkeamaton verivirta hänen sisältään nousi ilmavirran mukana ylöspäin. Lisää ottimia ilmestyi, jotka repivät hänen raajansa ja pään pieneksi paloiksi. Kehon kappaleet putosivat lasiastiaan joka ilmestyi tyhjästä.
Lasiastia liikkui kohti minua. Se pysähtyi muutaman kymmenen sentin päähän silmistäni. Silmä, suolia, jänteitä, sisäelimiä ja ihoa. Lasiastia katosi ja hallin seinät tulivat näkyviin. Olin kilometrejä leveässä hallissa joka oli muodoltaan pystyssä seisova putki. Seinät olivat kauttaaltaan punaiset. Alapuolellani pudotusta oli niin paljon, etten voinut varmaksi sanoa mitä alapuolellani oli. Tila alkoi pienentyä ja seinät alkoivat vauhdilla tulla lähemmäksi. Putki pienentyi. Muutamissa sekunneissa seinät olivat metrien päässä minusta. Tunsin rusentavaa painetta eripuolilla kehoani.
lauantai 24. marraskuuta 2007
Ajatuksenvirta
Olen monesti pohtinut mitä tapahtuisi jos kuolisin tai tappaisin itseni. En niinkään itseni osalta, vaan muiden osalta. Mahtaisivatko kaverini tai vanhempani surra? Suurin osa varmasti itkisi. Tuo ajatus tuo minulle hyvän olon tunteen. Niin ei saisi käydä. Syynä voi olla etten tunne itseäni tarpeelliseksi, siksi ajatusleikki voi hieman helpottaa.
Juuri kukaan ei halaa minua arkipäiväisessä elämässä. Mutta jos kertoisin kavereilleni, että nyt elämä loppuu, tytöistä jotkut voisivat halata minua. Mihin tämä helpottaisi? Minua tarvitaan? Olen mukava? Nämä kysymykset vaivaavat minua. Oletan olevani keskimääräisesti outo, siis tavallisuudesta poikkeava. Ryhmäpaine siviilielämässä suurenee mitä kauemmaksi tavallisuuden keskuksesta mennään, olen jotakuinkin puolessa välissä. On vain oma valintani kumpaan suuntaan tästä etenen. Tavallisuus ei kiehdo sinänsä, koska tavallisuus on yleensä mielestäni pidättäytynyttä. Vastaavasti oudoksi tunnustautuminen liittyy jollakin tavalla hulluuteen, joka ei helpota oloani. Outo voi olla myös mukava. Mutta outo on erilailla mukava kuin tavallinen. Oudossa on jotakin pelottavaa mielestäni. Nykyisin kun joku tyttö halaa minua, minusta ei tunnu miltään. En usko että kukaan oikeasti haluaa halata minua, halaajat eivät katso keneen halaus kohdistuu. Heistä on kiva halata, kunhan kohde ei ole häiritsevä. Tähän liittyy olettamus, jonka mukaan kukaan tyttö ei rakasta minua. En tiedä miksi tämä ajatus vaivaa minua, koska omat toimintoni pitäisivät olla yhtä tehokkaita, rakasti minua joku tai ei. Se ei tarkoita mitään jos joku rakastaa minua. Paitsi sitä, etten ole niin outo, ettei minua voisi rakastaa.
Haluaisin olla tavallinen, erilainen ja että minusta pidetään, vaikka millään näistä ei pitäisi olla minkäänlaista merkitystä. Ajatus siitä, että joku tuntemani tyttö kuolinhetkelläni halaisi minua ja surisi aidosti, tuntuu erittäin miellyttävältä. Mutta silläkään ei saisi olla mitään väliä. Millään ei pitäisi olla mitään väliä, eikä olekaan. Tällä hetkellä minulla ei ole hajuakaan miksi elän. Pelaan pokeria aina kun aika antaa myöden, koska haluan ensin ansaita sen verran rahaa ettei minun tarvitse enää koskaan tehdä mitään, jollen halua. Sitten voin pohtia asioita tarkemmin. Mutta tällä hetkellä en tiedä miksi elän. Ajatus kuolemasta on taas järjetön, elämä on sentään parempi kuin ei ehkä mitään.
Koska otsikko on ajatuksenvirta, noudatan otsikkoa. Tarkkailen joka helvetin asiaa. Joku kirjottaa meseen “no hyvä”, mietin miksi tyyppi kirjoitti 'hyvän' lisäksi sanan 'no'. Onko se viite turhautumisesta, tai pieni jäävuoren huippu hänen asenteestaan minua kohtaan? Jos pyydän jotakuta tyttöä tapaamiselle, ja viestiin vastaus kestää enemmän kuin keskimäärin, onko siitä pääteltävissä, että kysymys oli vastenmielinen? Ehkä hän ajatteli ensin kieltäytymistä, mutta sitten joutui vastaamaan myöntävästi. Todennäköisesti kuitenkin viestin vastausajasta ei ole pääteltävissä juuri mitään, koska se noudattaa kaavaa randomluku + oikea vastausaika = minulle näkyvä aika. Mutta jos minulle näkyvä aika ylittää yli vuorokauden, yleensä alan miettiä että miksi kestää niin kauan. Koska minä en ole vastaajalle tärkeä, hän voi vastata minulle “joskus”, kunhan vastaa. Jos vastaa.
Juuri kukaan ei halaa minua arkipäiväisessä elämässä. Mutta jos kertoisin kavereilleni, että nyt elämä loppuu, tytöistä jotkut voisivat halata minua. Mihin tämä helpottaisi? Minua tarvitaan? Olen mukava? Nämä kysymykset vaivaavat minua. Oletan olevani keskimääräisesti outo, siis tavallisuudesta poikkeava. Ryhmäpaine siviilielämässä suurenee mitä kauemmaksi tavallisuuden keskuksesta mennään, olen jotakuinkin puolessa välissä. On vain oma valintani kumpaan suuntaan tästä etenen. Tavallisuus ei kiehdo sinänsä, koska tavallisuus on yleensä mielestäni pidättäytynyttä. Vastaavasti oudoksi tunnustautuminen liittyy jollakin tavalla hulluuteen, joka ei helpota oloani. Outo voi olla myös mukava. Mutta outo on erilailla mukava kuin tavallinen. Oudossa on jotakin pelottavaa mielestäni. Nykyisin kun joku tyttö halaa minua, minusta ei tunnu miltään. En usko että kukaan oikeasti haluaa halata minua, halaajat eivät katso keneen halaus kohdistuu. Heistä on kiva halata, kunhan kohde ei ole häiritsevä. Tähän liittyy olettamus, jonka mukaan kukaan tyttö ei rakasta minua. En tiedä miksi tämä ajatus vaivaa minua, koska omat toimintoni pitäisivät olla yhtä tehokkaita, rakasti minua joku tai ei. Se ei tarkoita mitään jos joku rakastaa minua. Paitsi sitä, etten ole niin outo, ettei minua voisi rakastaa.
Haluaisin olla tavallinen, erilainen ja että minusta pidetään, vaikka millään näistä ei pitäisi olla minkäänlaista merkitystä. Ajatus siitä, että joku tuntemani tyttö kuolinhetkelläni halaisi minua ja surisi aidosti, tuntuu erittäin miellyttävältä. Mutta silläkään ei saisi olla mitään väliä. Millään ei pitäisi olla mitään väliä, eikä olekaan. Tällä hetkellä minulla ei ole hajuakaan miksi elän. Pelaan pokeria aina kun aika antaa myöden, koska haluan ensin ansaita sen verran rahaa ettei minun tarvitse enää koskaan tehdä mitään, jollen halua. Sitten voin pohtia asioita tarkemmin. Mutta tällä hetkellä en tiedä miksi elän. Ajatus kuolemasta on taas järjetön, elämä on sentään parempi kuin ei ehkä mitään.
Koska otsikko on ajatuksenvirta, noudatan otsikkoa. Tarkkailen joka helvetin asiaa. Joku kirjottaa meseen “no hyvä”, mietin miksi tyyppi kirjoitti 'hyvän' lisäksi sanan 'no'. Onko se viite turhautumisesta, tai pieni jäävuoren huippu hänen asenteestaan minua kohtaan? Jos pyydän jotakuta tyttöä tapaamiselle, ja viestiin vastaus kestää enemmän kuin keskimäärin, onko siitä pääteltävissä, että kysymys oli vastenmielinen? Ehkä hän ajatteli ensin kieltäytymistä, mutta sitten joutui vastaamaan myöntävästi. Todennäköisesti kuitenkin viestin vastausajasta ei ole pääteltävissä juuri mitään, koska se noudattaa kaavaa randomluku + oikea vastausaika = minulle näkyvä aika. Mutta jos minulle näkyvä aika ylittää yli vuorokauden, yleensä alan miettiä että miksi kestää niin kauan. Koska minä en ole vastaajalle tärkeä, hän voi vastata minulle “joskus”, kunhan vastaa. Jos vastaa.
Ihmishalu
Kirjoitettu aiemmin.
"Kaipaan ihmisiä jotka ovat mielenkiintoisia ja kiinnostuneita. Tänään yllätyin ja hermostuin spontaanisti, heti kiroten minua ärsyttänyttä henkilöä. En tiedä onko tämä hyvä vai paha asia, mutta muutos on yleensä omalla kohdallani positiivista. Mutta hallitsematon muutos ei ole välttämättä hyväksi. Tunnepohjalta tunsin hämmästystä, mutten muistaakseni muuta. Ei jaksa miettiä. Ehkä olin väsynyt, mutta en tiedä miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin. Ehkä olin väsynyt, mutta en tiedä mistä se johtui. Ei jaksa miettiä tai kritisoida nyt.
Mietin tässä että haluaisin tavata uusia ihmisiä. Jutella kaikenlaista. En tiedä, uusia ihmisiä, joille voisi puhua syvällisiä, on vaikea löytää. Armeija vie tällä hetkellä niin paljon aikaa että sitä ei oikeastaan ole mihinkään tarpeeksi. Haluaisin kuitenkin viettää enemmän aikaa Ilonan, tyttöjen ja naisten kanssa. He ovat kivoja. Pitäisi vain hakeutua enemmän tällaisten tyyppien seuraan. Huomasin olevani riippuvainen ja herkkä toisten palautteelle. Aika loppuu, mutta tästä voisi myöhemmin vielä kirjoittaa lisää."
"Kaipaan ihmisiä jotka ovat mielenkiintoisia ja kiinnostuneita. Tänään yllätyin ja hermostuin spontaanisti, heti kiroten minua ärsyttänyttä henkilöä. En tiedä onko tämä hyvä vai paha asia, mutta muutos on yleensä omalla kohdallani positiivista. Mutta hallitsematon muutos ei ole välttämättä hyväksi. Tunnepohjalta tunsin hämmästystä, mutten muistaakseni muuta. Ei jaksa miettiä. Ehkä olin väsynyt, mutta en tiedä miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin. Ehkä olin väsynyt, mutta en tiedä mistä se johtui. Ei jaksa miettiä tai kritisoida nyt.
Mietin tässä että haluaisin tavata uusia ihmisiä. Jutella kaikenlaista. En tiedä, uusia ihmisiä, joille voisi puhua syvällisiä, on vaikea löytää. Armeija vie tällä hetkellä niin paljon aikaa että sitä ei oikeastaan ole mihinkään tarpeeksi. Haluaisin kuitenkin viettää enemmän aikaa Ilonan, tyttöjen ja naisten kanssa. He ovat kivoja. Pitäisi vain hakeutua enemmän tällaisten tyyppien seuraan. Huomasin olevani riippuvainen ja herkkä toisten palautteelle. Aika loppuu, mutta tästä voisi myöhemmin vielä kirjoittaa lisää."
Olotila
Kirjoitettu aiemmin.
"Yritän kuvailla olotilaani paperille, koska muuten se ei tunnu onnistuvan.
En tiedä olenko masentunut. Mutta en halua uskoa että olen, suoraan sanottuna uskon vain liioittelevan pahaa oloani, jotta saisin sääliä toisilta. Armeijan alkuviikoilla huomasin että minulla oli jatkuvasti kuuma, ei perinteisesti, vaan ehkäpä tuskan hiki. Nyt olen, ainakin tällä hetkellä, jatkuvasti surullinen.
Kaipaan hellyyttä ja lämpöä. Kunpa voisin halata jotakuta ikäistäni tyttöä, niin että hän haluaisi kaikessa rauhassa halata minua. Meinaan nukahtaa. Jatkuu viikolla.
Pätemisen oravanpyörän selitys tähän väliin. Otetaan esimerkiksi tämä teksti. Miksi kirjoitan tätä? Omaksi huvikseni vai? Ehkä se on osa totuutta. Osa on myös siinä että tämä helpottaa oloani. Mutta miksi tämä helpottaa oloani? Vaikuttaa siltä, että tulen joskus näyttämään tämän tekstin jollekulle. Siksi saan tyydytystä tämän kirjoittamisesta. Puolustuksekseni on todettava etten ole mainostanut edellisinä kirjoituksiani älyttömästi. Toisaalta tämä teksti on sen verran henkilökohtainen että saa nähdä. Uskon kuitenkin että tulen näyttämään tämän jollekulle. No, pelkkä äskeinen selitys oli jo pätemistä. Ja niin oli edellinen virkekin, ja taas edellinen. Pyrin näyttämään kuinka oudosti ajattelen ja kuinka näen omien tekojeni taakse. Ja mitä järkeä olisi selittää itselleni tällaista. Näytän tämän jollekulle. Koko teksti on pätemistä. Jatkan
Seuraavaksi mietiskelyä kuinka tavallinen olen. Kysyin tätä kaveriltani, joka tuntee minut hyvin, ja sain asteikolla 4-10 tuloksen 7, missä 4 on tavallinen. Arvelin saavani arvosanan 6-8. Toisaalta minulle on useasti sanottu että olen outo. Tai joskus. Ja myös useasti tynnyrissä asuneeksi verrattu. Tämä johtuu kenties siitä, että ajatukseni vaeltelevat. En keskity nykyhetkeen, ainakaan tilannetajuisesti, siten että ajatuksiani hyödyntäisin. En juo alkoholia, ei tavallista, mutta ei tavatontakaan. Myöskään muu raittius ei ole tavatonta. Silti keskimääräisesti kuulun vähemmistöön. Ja nykyisin tai muutamaan vuoteen en ole jaksanut puhua useimmille ihmisille kuin pakosta. He puhuvat mielestäni tyhjää. Ja jos tämän toisin ilmi, olisin välitön maalitaulu. Ehkä haluan pysyä erilläni hyökkäyksiltä."
"Yritän kuvailla olotilaani paperille, koska muuten se ei tunnu onnistuvan.
En tiedä olenko masentunut. Mutta en halua uskoa että olen, suoraan sanottuna uskon vain liioittelevan pahaa oloani, jotta saisin sääliä toisilta. Armeijan alkuviikoilla huomasin että minulla oli jatkuvasti kuuma, ei perinteisesti, vaan ehkäpä tuskan hiki. Nyt olen, ainakin tällä hetkellä, jatkuvasti surullinen.
Kaipaan hellyyttä ja lämpöä. Kunpa voisin halata jotakuta ikäistäni tyttöä, niin että hän haluaisi kaikessa rauhassa halata minua. Meinaan nukahtaa. Jatkuu viikolla.
Pätemisen oravanpyörän selitys tähän väliin. Otetaan esimerkiksi tämä teksti. Miksi kirjoitan tätä? Omaksi huvikseni vai? Ehkä se on osa totuutta. Osa on myös siinä että tämä helpottaa oloani. Mutta miksi tämä helpottaa oloani? Vaikuttaa siltä, että tulen joskus näyttämään tämän tekstin jollekulle. Siksi saan tyydytystä tämän kirjoittamisesta. Puolustuksekseni on todettava etten ole mainostanut edellisinä kirjoituksiani älyttömästi. Toisaalta tämä teksti on sen verran henkilökohtainen että saa nähdä. Uskon kuitenkin että tulen näyttämään tämän jollekulle. No, pelkkä äskeinen selitys oli jo pätemistä. Ja niin oli edellinen virkekin, ja taas edellinen. Pyrin näyttämään kuinka oudosti ajattelen ja kuinka näen omien tekojeni taakse. Ja mitä järkeä olisi selittää itselleni tällaista. Näytän tämän jollekulle. Koko teksti on pätemistä. Jatkan
Seuraavaksi mietiskelyä kuinka tavallinen olen. Kysyin tätä kaveriltani, joka tuntee minut hyvin, ja sain asteikolla 4-10 tuloksen 7, missä 4 on tavallinen. Arvelin saavani arvosanan 6-8. Toisaalta minulle on useasti sanottu että olen outo. Tai joskus. Ja myös useasti tynnyrissä asuneeksi verrattu. Tämä johtuu kenties siitä, että ajatukseni vaeltelevat. En keskity nykyhetkeen, ainakaan tilannetajuisesti, siten että ajatuksiani hyödyntäisin. En juo alkoholia, ei tavallista, mutta ei tavatontakaan. Myöskään muu raittius ei ole tavatonta. Silti keskimääräisesti kuulun vähemmistöön. Ja nykyisin tai muutamaan vuoteen en ole jaksanut puhua useimmille ihmisille kuin pakosta. He puhuvat mielestäni tyhjää. Ja jos tämän toisin ilmi, olisin välitön maalitaulu. Ehkä haluan pysyä erilläni hyökkäyksiltä."
Nykyhetkessä eläminen
Kirjoitettu aiemmin.
"Se mitä teemme juuri tällä hetkellä, on vain osa elämäämme. Miksi? Eikö koko elämämme pitäisi perustua tähän hetkeen? Todellisuudessa absoluuttinen tässä hetkessä eläminen olisi älyttömyyttä. Tulevia asioita on pakko miettiä. Mutta itse elän nykyisin melkeinpä toisessa ääripäässä. Käsittelen menneitä ja tulevia asioita yksityiskohtaisesti, mutta nykyhetkessä toimin edellisten päätelmieni mukaan. Parhaassa tapauksessa saisin siis pohtia rauhassa, kenenkään häiritsemättä, näin kehittyisin paljon. Nykyisin asia onkin hyvin pitkälti näin. Jos oikeassa elämässä kohtaan tilanteen jota en ole aikaisemmin ajatuksissani pyörittänyt, on minun vaikea käsitellä sitä juuri sillä hetkellä, koska en saa omaa aikaa miettimiseen. Jos siis haluaisin elää enemmän tässä hetkessä… Mutta miksi minun pitäisi? Lopputulos on kuitenkin sama. Pitäisi siirtyä tavoitteelliseen ajatusmalliin tästä tuloshakuisesta mallista. Silloin ei olisi enää sama. Mutta siltikään se ei anna perustetta tässä hetkessä elämiseen. Ajatus siitä, ettei ihminen ole mitään ilman toisia ihmisiä, antaa kevyen syyn elää enemmän nykyhetkessä, silloin tapaa enemmän ihmisiä."
"Se mitä teemme juuri tällä hetkellä, on vain osa elämäämme. Miksi? Eikö koko elämämme pitäisi perustua tähän hetkeen? Todellisuudessa absoluuttinen tässä hetkessä eläminen olisi älyttömyyttä. Tulevia asioita on pakko miettiä. Mutta itse elän nykyisin melkeinpä toisessa ääripäässä. Käsittelen menneitä ja tulevia asioita yksityiskohtaisesti, mutta nykyhetkessä toimin edellisten päätelmieni mukaan. Parhaassa tapauksessa saisin siis pohtia rauhassa, kenenkään häiritsemättä, näin kehittyisin paljon. Nykyisin asia onkin hyvin pitkälti näin. Jos oikeassa elämässä kohtaan tilanteen jota en ole aikaisemmin ajatuksissani pyörittänyt, on minun vaikea käsitellä sitä juuri sillä hetkellä, koska en saa omaa aikaa miettimiseen. Jos siis haluaisin elää enemmän tässä hetkessä… Mutta miksi minun pitäisi? Lopputulos on kuitenkin sama. Pitäisi siirtyä tavoitteelliseen ajatusmalliin tästä tuloshakuisesta mallista. Silloin ei olisi enää sama. Mutta siltikään se ei anna perustetta tässä hetkessä elämiseen. Ajatus siitä, ettei ihminen ole mitään ilman toisia ihmisiä, antaa kevyen syyn elää enemmän nykyhetkessä, silloin tapaa enemmän ihmisiä."
Maailmankatsomus
Kirjoitettu aiemmin.
"Kärsin. En elä mielekästä elämää. Olen oppinut näkemään pahuuden, jota on liikaa. Ihmiset ovat töykeitä, itsekkäitä ja pahoja. Eivät kaikki, mutta liian moni. Haluaisin kertoa jollekin rakastavalle henkilölle mitä koen. Olen ehkä löytänyt sellaisen. Ongelma on, etten enää osaa muuttaa kaikkia ajatuksiani sanoiksi. Kuin ajatuksista ja tunteista olisi syntynyt jokin uusi tietoisuuden tila, jossa ajatuksia ja tunteita ei enää voi erottaa sanallisesti.
Tämä olo antaa petollisen illuusion ”paremmuudesta”, jota ei ole. On vain erilaisuutta. Tämä illuusio tekee itsestäni osittain töykeän ja tuo pahuuden esiin minusta. Näen maailman rankkana, synkistyen itse tuon maailmankatsomuksen rinnalla. Mutta vaikka tiedän tämän, en ole muuttanut elämässäni mitään. Iloisuus liittyy monesti huolettomuuteen. En voi olla huoleton jos mietin paljon, enkä voi alkaa ajattelemattomaksi. Siispä minun olisi puhuttava ajatuksistani enemmän, jolloin muuttuisin huolettomaksi! Mutta juuri totesin etten kykene siihen. Ja tiedostamattomasti olen päättänyt etten voi ilmaista itseäni helposti, eikä minua voi ymmärtää."
"Kärsin. En elä mielekästä elämää. Olen oppinut näkemään pahuuden, jota on liikaa. Ihmiset ovat töykeitä, itsekkäitä ja pahoja. Eivät kaikki, mutta liian moni. Haluaisin kertoa jollekin rakastavalle henkilölle mitä koen. Olen ehkä löytänyt sellaisen. Ongelma on, etten enää osaa muuttaa kaikkia ajatuksiani sanoiksi. Kuin ajatuksista ja tunteista olisi syntynyt jokin uusi tietoisuuden tila, jossa ajatuksia ja tunteita ei enää voi erottaa sanallisesti.
Tämä olo antaa petollisen illuusion ”paremmuudesta”, jota ei ole. On vain erilaisuutta. Tämä illuusio tekee itsestäni osittain töykeän ja tuo pahuuden esiin minusta. Näen maailman rankkana, synkistyen itse tuon maailmankatsomuksen rinnalla. Mutta vaikka tiedän tämän, en ole muuttanut elämässäni mitään. Iloisuus liittyy monesti huolettomuuteen. En voi olla huoleton jos mietin paljon, enkä voi alkaa ajattelemattomaksi. Siispä minun olisi puhuttava ajatuksistani enemmän, jolloin muuttuisin huolettomaksi! Mutta juuri totesin etten kykene siihen. Ja tiedostamattomasti olen päättänyt etten voi ilmaista itseäni helposti, eikä minua voi ymmärtää."
lauantai 3. marraskuuta 2007
Kirjoittaminen helpottaa
Olen ollut viime päivinä ahdistunut. Novellien kirjoitus vaikuttaa olevan asia, joka helpottaa oloa ihmeen paljon. Saa jotakin aikaan, samalla kun mitä kummallisimmat mielikuvat jäävät ajatuksista pois. Kun ne on kerran pakosti käsitellyt samalla kun kirjoittaa, ei niitä tarvitse enää paljoa miettiä. Suosittelen kokeilemaan jos kiinnostaa. Tuli mukava olo.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
