Musiikin pauhu sai minut rauhattomaksi, mutta juhlinnan ja kirkkaiden valojen seassa hermostuneisuuttani tuskin huomasi kukaan. Melu peitti alleen lähes kaiken tyhjän puheensorinan, mutta joskus yksittäinen sana erottui. Kaverini päättivät lähteä valloittamaan tanssilattiaa, mutta itseäni ei ajatus kiehtonut, vaikka jäisinkin yksin pöytäämme. Nykien hihastani kaverini lähtivät, ja jäin yksin istumaan hämärään. Viereisestä pöydästä lähti tyttötrio tanssilattialle valojen ilotulitukseen, heti kavereideni jälkeen.
Katselin hajamielisesti tyttöjen lähtöä. Tytöistä kaikki olivat jotakuinkin samanikäisiä kuin minä, mutta katsoessani heitä, en tuntenut mitään. Iloisia ilmeitä, hoikkia vartaloita, mutta he olivat tyhjiä, kuin kauniita kirjan kansia, vailla tekstiä. Tyttöjen lähdettyä, huomasin heidän pöydässä istuvan vielä yhden tummaverikön, joka vartioi laukkuja. Hänen olemuksensa pysäytti katseeni istuessaan kuin jäätyneenä paikoillaan, niin kuin elävä patsas. Hämärästä erotin hänen hoikkien kasvojensa kasvonjensa sivuprofiilin, joita kehystivät mustat hiukset. Hiukset peittivät hänen päänsä tasaisesti aina kaulaan asti ja kasvot olivat peitossa kulmakarvoihin saakka, hieman silmiäkin peittäen. Hiusten kehystämät kasvot olivat liikkumattomat, hyvin rauhalliset. Hänen ilmeessään ei näkynyt jälkeäkään ylimielisyydestä eikä hän hävennyt itseään. Päinvastoin, tilanne näytti olevan täysin hänen hallinnassaan. Tyttö oli kertakaikkiaan jumalallinen ilmestys. Tiesin että illan aikana lähestyisin joka tapauksessa tuota mystistä tyttöä, joten vapisten nousin paikaltani, ja liu'utin tuolin pöydän alle. Tarkensin katseeni häneen ja kävelin hänen pöytäänsä kohden. Musiikki pauhasi ja sydämeni takoi jo kiivaammin kuin musiikin rytmi. Vaikka matka hänen pöytäänsä ei ollut pitkä, jokainen askel tuntui ikuisuudelta. Tyttö pysyi hievahtamatta, mutta saattoi sivusilmällä nähdä lähesymiseni. Astuttuani viimeisen askeleen olin tuon mustatukkaisen, tunteitani pyörryttävän, tytön vieressä. Kurkkuani kivisteli, kuin rengas olisi puristunut tiukkaakin tiukemmin kurkkuni ympärille.
Ääneni oli tukossa, ja sain vaivoin tuotettua aluksi ääntä, mutta sain lopulta kysytyksi, voiko hänen viereensä istua. Sydämeni oli pysähtyä. Hän käänsi hitaasti päänsä ja katsoi minua suoraan silmiin, ilmeenkään värähtämättä. Nyt vasta näin kuinka sanoinkuvaamattoman kaunis hänen olemuksensa oli. ”Istu”, sanoi hän, ja pystyin taas hengittämään.Tiesin että hänessä oli sitä jotakin. Hän oli se jokin.
Kysyin lähtivätkö kaverit tanssimaan, johon tyttö vastasi vain: ”Kyllä”, silmiini katsomatta. Taas tuon jo naista muistuttavan tytön pää oli kääntynyt tanssilattiaa kohden, silloin tällöin hitaasti käännellen katsettaan. Tytön lyhyet vastaukset askarruttivat minua. Oliko hän vaivaantunut vai alakuloinen? Kysyin vaivasinko häntä jokin, mutta hän vastasi kieltävästi, vain suu avautui ja sulkeutui, eikä hänen kasvojensa ilme vieläkään muuttunut. Mystisyys hämäsi minua, mutta ilmapiiri hänen lähellään oli rauhallinen. Hiljenin hetkeksi, enkä yrittänyt väkisin jouduttaa keskustelua. Tovin istuttuani penkillä, toiset palasivat tanssilattialta ja vieressäni istuva tyttö nousi ylös. Pelkkä hänen tuolilta nousunsakin oli taidetta, niin kauniin rauhallisesti se tapahtui. Haikeana katsoin hänen ottavan tumman takkinsa selkänojalta, ja sanovan kavereilleen menevänsä nyt, mutta lisäten, vain jos poika hänen vieressään lähtee hänen kanssaan. Jäin ihmetyksissäni katsomaan tyttöä ja hänen ystäviään, mutta sain hämmästykseltäni vihdoin noustua paikaltani. Sanoin käyväni ensin ilmoittamassa kavereilleni että lähden. Tungeksin kärsimättömänä tanssilattialle ja löysin kaverini tanssimassa valojen loisteesta, aivan tanssilavan edestä. Huusin heille että lähden jo nyt, ja samassa huomasin tuon tytön olevan vieressäni. Hän oli uskomattoman luonteva, vaikkei sanonut mitään, seisoi vain vieressäni. Kavereideni katse kiersi minusta tyttöön ja suut hymyssä he vain toivottivat mukavaa illanjatkoa.
Ulos päästyämme kenkämme narahtivat lumeen, oli talvi. Kadut olivat lähes tyhjät, ja katuvalojen loistaessa ohueen lumikerrokseen, talojen seinistä kaikui vaimeita narahduksia askeltemme tahdissa. Kysyin minne olimme matkalla, ja tummatukka vastasi: ”Puistoon, haluan näyttää sinulle jotakin”, äänessään vivahdeikkuutta. Oloni oli rauhallinen, joskin salaperäisyys piti ruumiini jännittyneenä. Kaupungin keskusta oli tummanpuhuva ja värikäs, liikkeiden ja yökerhojen räikeät kyltit valaisivat muuten tummanpuhuvan katukuvan värien sekamelskaksi. Kävelymme valojen täyttämmillä kaduilla oli tasaista, kuin sitä olisi oltu harjoiteltu tanssiesitystä varten tuhansia kertoja. Vain autojen melu rikkoi tasaisen kävelymme rytmin, kunnes saavuimme puistoon.
Puisto oli kaunis, vastasatanut lumi peitti alastomia puita, jotka osittain näkyivät valojen loisteessa. Keskellä puistoa, jossa oli suuri nurmikenttä, tyttö pysähtyi. Hän kyykistyi nurmen viereen ja alkoi tanssittamaan käsineitään lumessa, piirtäen niillä lumeen. Katselin tummaa tukkaa, ja hänen päänsä liikkeitä, ja sitä, kuinka musta tukka näytti sileääkin sileämmältä. Tarkastelin kiinnostuneena lumeen muodostuvia kuvioita, mutta en hahmottanut, mitä hän yritti kuvata. Muutaman minuutin jälkeen mustiin pukeutunut tyttö nousi ylös, ja katsoi häivähtävä hymy kasvoillaan lumeen. Se oli jotakin abstraktia, kaunista. Vaikka hänellä ei ollut värejä käytettävissään, mielikuvitukseni lisäsi hänen teokseensa värit. Sisälläni kihelmöi, en voinut uskoa että hän oli vieressäni. Kirja jossa ei ollut vain kauniita kansia. Tyttö käänsi katseensa minuun, ilman minkäänlaista ilmettä kasvoillaan, ja vastasin käänntymällä häntä kohti. En pystynyt kuin tuijottamaan hänen silmiinsä. Hän ei ollut ylpeä tai ylimielinen. Hän vain katsoi minua silmiini omana itsenään. Viimeisen tunnin aikana olin kokenut elämäni laajimman tunnekirjon, ja taas tuo katse vangitsi minut ja vyörytti tunteitani laidasta laitaan. Hän astui askeleen lähemmäksi, niin että takkimme kankaat osuivat hennosti yhteen. Minua ei lainkaan hermostuttanut, mutta olin jännittynyt. Hänen silmänsä alkoivat vaellella pitkin kasvojani, ja annoin katseeni levätä hänen kasvoillaan, jotka muuttuivat vain kauniimmiksi, mitä kauemmin niihin syventyi. Hän raotti suutaan, kääntäen päätään vienosti. Katsoin lumoutuneena hänen silmiinsä, kun hän toi huuliaan lähemmäksi huuliani ja sulki hennot silmänsä. Hätkähdyin, ja laitoin käteni hänen huuliensa eteen pelästyen tekoani. Hänen silmänsä avautuivat kasvot liikkumattomina. Tumma pää etääntyi ja lumi narahti, kun tyttö astui askeleen taaksepäin ja jäi tuijottamaan tyhjyyteen. Ilmekään hänen kasvoillaan ei värähtänyt. Kun kyyneleet alkoivat juosta pitkin hänen ilmeettömiä kasvojaan, hätäännyin ja menin hänen lähelleen. Kerroin pelkääväni rakastua häneen. Jos menettäisin hänet, en tiedä kestäisinkö enää sitä. Pää painuksissa hän tuijotti tyhjyyteen, vastaamatta mitään. Epäröiden vein toisen käteni hänen hoikille, samettisille kasvoilleen, ja hän kohdisti katseensa minuun, mustien hiusten osittain peittäessä hänen silmiään. Hieroin muutaman kerran mustien sormikkaiden peittämillä sormillani hänen virtaviivaisten kasvojensa poskea, ja raotin suutani. Suutelimme.
Oli hiljaista. Lumihiutale putosi hänen lasittuneen katseensa ohitse. Hänen kylmillä kasvoillaan oli vielä joitakin kyyneliä, jotka korostivat hänen kauneuttaan, mutta kuivasin ne hellästi takinkulmani soljuvaan kankaaseen. Siirryin hieman kauemmaksi, en tiennyt mitä nyt tapahtuisi. Syvä hiljaisuus laskeutui välillemme. Kasvot ilmeettöminä katsoimme toisiamme silmiin. ”Tapaammeko?”, sanoi tyttö, jonka äänestä erottuivat vielä äsköiset kyyneleet. Vaihdoimme pikaisesti numeroita. ”Entä nimi?”, kysyin. Hän hymyili selkeämmin kuin koko iltana, paljastamatta hampaitaan. ”Soita”, hän sanoi. Hymyilin, kirja jossa ei ollut vain kauniita kansia. Käänsimme selkämme, ja vielä hetken korviini kantautuivat hänen askeleensa lumisessa puistossa.
