Meikkaamaan!

Naiset ovat ulkoisesti kauniita, mutta eivät tietenkään kaikki, muuten kauneutta ei olisi. Mutta suurin osa on. Mutta miehet näyttävät tylsiltä. Nykypäivän perusihanne vaikuttaa olevan James Bond -mies, joka on peruskaunis. Myös naiset useasti näyttävät tylsiltä, mutta sentään silloin tällöin ovat lisänneet meikkiinsä, tai muuhun ulkonäköönsä jonkin yksityiskohan. Halveksun tässä maailman tylsyyttä, en meitä ihmisiä.

Olen jo jonkin aikaa miettinyt että voisin kokeilla meikkausta kotona noin huvikseni, ja nyt aion sen tehdä. Hassua on että meikkaukseen kenenkään näkemättä tai tietämättä liittyy silti kova jännitys. Ehkä jännittää miltä tulen näyttämään meikkauksen jälkeen, kun miespuoliset eivät yleensä meikkaa. Katsotaan millaista jälkeä saan aikaiseksi! Olo on mielenkiintoinen, mutta laimea.

Illuusio on totta

Päätäni jomotti ja jokaista paikkaa kehossani koski. Silmäni avattuani huomasin olevani kahlittu ranteistani ja jaloistani puiseen levyyn. En nähnyt mihin levy oli kiinnitetty, mutta levyn keinumisesta päätellen jonkinlaisien vaijereiden täytyi lähteä levyn yläreunasta. Henkeäni salpasi. Oli täysin pimeää. Alhaalta virtasi pelottavan kylmä ilmavirta joka humisi korvissani. Olin jonkinlaisessa hallissa. Ilmavirran humina tuntui kantautuvan jostain hyvin etäisestä seinästä. Mieleeni piirtyi hämärä kuva valtavan suuresta metalliputkesta jonka keskellä riipuin.
Olin riippunut arviolta tunnin. Tuulivirran keinunta sai ajoittain voimaan minut pahoin, enkä ollut saanut selvyyttä miksi näin itseni ja levyn jossa riipuin osittain, mutten yhtään valonlähdettä.
Muutaman kymmenen minuutin päästä, noin viidenkymmenen metrin päähän minusta, rakkaani ilmestyi valoilla valaistuna. Hän oli kahlittuna samanlaisella puulevyllä kuin minä, mutta lepäsi vaakatasossa. Kultani silmät eivät olleet auki, mutta näin hänen rintakehänsä nousevan ja laskevan rauhallisesti. Rintalasta erottui hyvin hänen maatessaan selällään, kuin myös kylmyyden kovettamat rinnat. Siellä hän lepäsi, täydellisessä tiedottomuudessa, kauniina kuin enkeli.
Uusi esine tuli näkyviin. Noin kymmenen metriä hänen yläpuolellaan näkyi jättiläismäisen varren päässä oleva, muutaman metrin halkaisijaltaan oleva sirkkeli. Sirkkeli pyörähti käyntiin ja enkelini heräsi. Hän ehti muutaman sekunnin ihmetellä olotilaansa, ennen kuin alkoi huutaa ja kirkua. Sirkkelin jättiläismäinen, mekaaninen varsi laskeutui nopeasti alas, muutamien senttien päähän kuvankauniista vartalosta. Korvia huumaava humina alkoi kun sirkkeli kiihdytti vauhtiaan. Sirkkeli laskeutui alemmas.
Kauniit kasvot vääntyivät äärimmäiseen hätään. Sirkkelin terä osui kevyesti rintakehään, josta lensi nopea veripurskahdus jalkopäätä kohden. Ilmavirta kuitenkin pyyhkäisi nopeasti veren pois. Terä pyöri ilmeisen nopeasti, koska sen nopeus ei silmämääräisesti hidastunut lainkaan. Sirkkeli vetäytyi varsineen nopeasti jonnekin ylös, ja hävisi näkyvistä. Rakkaani ilme oli tuskainen, ja hän yritti vääntelehtiä kivusta.
Nopeasti verinen levy kääntyi pystytasoon, samaan asentoon jossa omani oli. Hänen rintakehänsä luut osittain näkyivät, ja haavasta oli vuotanut verta pitkin hänen ruumistaan. Hänen hennoista jaloistaan ja käsistään ottivat kiinni tyhjyydestä tulevat metalliset ottimet. Lauta putosi tyhjyyteen, ja nyt hän roikkui ainoastaan ottimien varassa. Ottimet alkoivat repiä häntä. Ensin repeytyi hänen nahkansa rintakehän kohdalta, ja rinnat hajosivat. Sitten hänen jänteensä ja lihaksensa menivät poikki napsahdellen. Pää painui alas, ilmeisesti hän menetti henkensä. Selkäranka napsahti poikki, ja mahalaukku ja muita sisäelimiä repsotti hänen sisältään. Muutama selkänikama putosi alas äärettömyyteen, samalla kun katkeamaton verivirta hänen sisältään nousi ilmavirran mukana ylöspäin. Lisää ottimia ilmestyi, jotka repivät hänen raajansa ja pään pieneksi paloiksi. Kehon kappaleet putosivat lasiastiaan joka ilmestyi tyhjästä.
Lasiastia liikkui kohti minua. Se pysähtyi muutaman kymmenen sentin päähän silmistäni. Silmä, suolia, jänteitä, sisäelimiä ja ihoa. Lasiastia katosi ja hallin seinät tulivat näkyviin. Olin kilometrejä leveässä hallissa joka oli muodoltaan pystyssä seisova putki. Seinät olivat kauttaaltaan punaiset. Alapuolellani pudotusta oli niin paljon, etten voinut varmaksi sanoa mitä alapuolellani oli. Tila alkoi pienentyä ja seinät alkoivat vauhdilla tulla lähemmäksi. Putki pienentyi. Muutamissa sekunneissa seinät olivat metrien päässä minusta. Tunsin rusentavaa painetta eripuolilla kehoani.

Ajatuksenvirta

Olen monesti pohtinut mitä tapahtuisi jos kuolisin tai tappaisin itseni. En niinkään itseni osalta, vaan muiden osalta. Mahtaisivatko kaverini tai vanhempani surra? Suurin osa varmasti itkisi. Tuo ajatus tuo minulle hyvän olon tunteen. Niin ei saisi käydä. Syynä voi olla etten tunne itseäni tarpeelliseksi, siksi ajatusleikki voi hieman helpottaa.
Juuri kukaan ei halaa minua arkipäiväisessä elämässä. Mutta jos kertoisin kavereilleni, että nyt elämä loppuu, tytöistä jotkut voisivat halata minua. Mihin tämä helpottaisi? Minua tarvitaan? Olen mukava? Nämä kysymykset vaivaavat minua. Oletan olevani keskimääräisesti outo, siis tavallisuudesta poikkeava. Ryhmäpaine siviilielämässä suurenee mitä kauemmaksi tavallisuuden keskuksesta mennään, olen jotakuinkin puolessa välissä. On vain oma valintani kumpaan suuntaan tästä etenen. Tavallisuus ei kiehdo sinänsä, koska tavallisuus on yleensä mielestäni pidättäytynyttä. Vastaavasti oudoksi tunnustautuminen liittyy jollakin tavalla hulluuteen, joka ei helpota oloani. Outo voi olla myös mukava. Mutta outo on erilailla mukava kuin tavallinen. Oudossa on jotakin pelottavaa mielestäni. Nykyisin kun joku tyttö halaa minua, minusta ei tunnu miltään. En usko että kukaan oikeasti haluaa halata minua, halaajat eivät katso keneen halaus kohdistuu. Heistä on kiva halata, kunhan kohde ei ole häiritsevä. Tähän liittyy olettamus, jonka mukaan kukaan tyttö ei rakasta minua. En tiedä miksi tämä ajatus vaivaa minua, koska omat toimintoni pitäisivät olla yhtä tehokkaita, rakasti minua joku tai ei. Se ei tarkoita mitään jos joku rakastaa minua. Paitsi sitä, etten ole niin outo, ettei minua voisi rakastaa.
Haluaisin olla tavallinen, erilainen ja että minusta pidetään, vaikka millään näistä ei pitäisi olla minkäänlaista merkitystä. Ajatus siitä, että joku tuntemani tyttö kuolinhetkelläni halaisi minua ja surisi aidosti, tuntuu erittäin miellyttävältä. Mutta silläkään ei saisi olla mitään väliä. Millään ei pitäisi olla mitään väliä, eikä olekaan. Tällä hetkellä minulla ei ole hajuakaan miksi elän. Pelaan pokeria aina kun aika antaa myöden, koska haluan ensin ansaita sen verran rahaa ettei minun tarvitse enää koskaan tehdä mitään, jollen halua. Sitten voin pohtia asioita tarkemmin. Mutta tällä hetkellä en tiedä miksi elän. Ajatus kuolemasta on taas järjetön, elämä on sentään parempi kuin ei ehkä mitään.
Koska otsikko on ajatuksenvirta, noudatan otsikkoa. Tarkkailen joka helvetin asiaa. Joku kirjottaa meseen “no hyvä”, mietin miksi tyyppi kirjoitti 'hyvän' lisäksi sanan 'no'. Onko se viite turhautumisesta, tai pieni jäävuoren huippu hänen asenteestaan minua kohtaan? Jos pyydän jotakuta tyttöä tapaamiselle, ja viestiin vastaus kestää enemmän kuin keskimäärin, onko siitä pääteltävissä, että kysymys oli vastenmielinen? Ehkä hän ajatteli ensin kieltäytymistä, mutta sitten joutui vastaamaan myöntävästi. Todennäköisesti kuitenkin viestin vastausajasta ei ole pääteltävissä juuri mitään, koska se noudattaa kaavaa randomluku + oikea vastausaika = minulle näkyvä aika. Mutta jos minulle näkyvä aika ylittää yli vuorokauden, yleensä alan miettiä että miksi kestää niin kauan. Koska minä en ole vastaajalle tärkeä, hän voi vastata minulle “joskus”, kunhan vastaa. Jos vastaa.

Ihmishalu

Kirjoitettu aiemmin.

"Kaipaan ihmisiä jotka ovat mielenkiintoisia ja kiinnostuneita. Tänään yllätyin ja hermostuin spontaanisti, heti kiroten minua ärsyttänyttä henkilöä. En tiedä onko tämä hyvä vai paha asia, mutta muutos on yleensä omalla kohdallani positiivista. Mutta hallitsematon muutos ei ole välttämättä hyväksi. Tunnepohjalta tunsin hämmästystä, mutten muistaakseni muuta. Ei jaksa miettiä. Ehkä olin väsynyt, mutta en tiedä miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin. Ehkä olin väsynyt, mutta en tiedä mistä se johtui. Ei jaksa miettiä tai kritisoida nyt.
Mietin tässä että haluaisin tavata uusia ihmisiä. Jutella kaikenlaista. En tiedä, uusia ihmisiä, joille voisi puhua syvällisiä, on vaikea löytää. Armeija vie tällä hetkellä niin paljon aikaa että sitä ei oikeastaan ole mihinkään tarpeeksi. Haluaisin kuitenkin viettää enemmän aikaa Ilonan, tyttöjen ja naisten kanssa. He ovat kivoja. Pitäisi vain hakeutua enemmän tällaisten tyyppien seuraan. Huomasin olevani riippuvainen ja herkkä toisten palautteelle. Aika loppuu, mutta tästä voisi myöhemmin vielä kirjoittaa lisää."

Olotila

Kirjoitettu aiemmin.


"Yritän kuvailla olotilaani paperille, koska muuten se ei tunnu onnistuvan.

En tiedä olenko masentunut. Mutta en halua uskoa että olen, suoraan sanottuna uskon vain liioittelevan pahaa oloani, jotta saisin sääliä toisilta. Armeijan alkuviikoilla huomasin että minulla oli jatkuvasti kuuma, ei perinteisesti, vaan ehkäpä tuskan hiki. Nyt olen, ainakin tällä hetkellä, jatkuvasti surullinen.

Kaipaan hellyyttä ja lämpöä. Kunpa voisin halata jotakuta ikäistäni tyttöä, niin että hän haluaisi kaikessa rauhassa halata minua. Meinaan nukahtaa. Jatkuu viikolla.

Pätemisen oravanpyörän selitys tähän väliin. Otetaan esimerkiksi tämä teksti. Miksi kirjoitan tätä? Omaksi huvikseni vai? Ehkä se on osa totuutta. Osa on myös siinä että tämä helpottaa oloani. Mutta miksi tämä helpottaa oloani? Vaikuttaa siltä, että tulen joskus näyttämään tämän tekstin jollekulle. Siksi saan tyydytystä tämän kirjoittamisesta. Puolustuksekseni on todettava etten ole mainostanut edellisinä kirjoituksiani älyttömästi. Toisaalta tämä teksti on sen verran henkilökohtainen että saa nähdä. Uskon kuitenkin että tulen näyttämään tämän jollekulle. No, pelkkä äskeinen selitys oli jo pätemistä. Ja niin oli edellinen virkekin, ja taas edellinen. Pyrin näyttämään kuinka oudosti ajattelen ja kuinka näen omien tekojeni taakse. Ja mitä järkeä olisi selittää itselleni tällaista. Näytän tämän jollekulle. Koko teksti on pätemistä. Jatkan

Seuraavaksi mietiskelyä kuinka tavallinen olen. Kysyin tätä kaveriltani, joka tuntee minut hyvin, ja sain asteikolla 4-10 tuloksen 7, missä 4 on tavallinen. Arvelin saavani arvosanan 6-8. Toisaalta minulle on useasti sanottu että olen outo. Tai joskus. Ja myös useasti tynnyrissä asuneeksi verrattu. Tämä johtuu kenties siitä, että ajatukseni vaeltelevat. En keskity nykyhetkeen, ainakaan tilannetajuisesti, siten että ajatuksiani hyödyntäisin. En juo alkoholia, ei tavallista, mutta ei tavatontakaan. Myöskään muu raittius ei ole tavatonta. Silti keskimääräisesti kuulun vähemmistöön. Ja nykyisin tai muutamaan vuoteen en ole jaksanut puhua useimmille ihmisille kuin pakosta. He puhuvat mielestäni tyhjää. Ja jos tämän toisin ilmi, olisin välitön maalitaulu. Ehkä haluan pysyä erilläni hyökkäyksiltä."

Nykyhetkessä eläminen

Kirjoitettu aiemmin.

"Se mitä teemme juuri tällä hetkellä, on vain osa elämäämme. Miksi? Eikö koko elämämme pitäisi perustua tähän hetkeen? Todellisuudessa absoluuttinen tässä hetkessä eläminen olisi älyttömyyttä. Tulevia asioita on pakko miettiä. Mutta itse elän nykyisin melkeinpä toisessa ääripäässä. Käsittelen menneitä ja tulevia asioita yksityiskohtaisesti, mutta nykyhetkessä toimin edellisten päätelmieni mukaan. Parhaassa tapauksessa saisin siis pohtia rauhassa, kenenkään häiritsemättä, näin kehittyisin paljon. Nykyisin asia onkin hyvin pitkälti näin. Jos oikeassa elämässä kohtaan tilanteen jota en ole aikaisemmin ajatuksissani pyörittänyt, on minun vaikea käsitellä sitä juuri sillä hetkellä, koska en saa omaa aikaa miettimiseen. Jos siis haluaisin elää enemmän tässä hetkessä… Mutta miksi minun pitäisi? Lopputulos on kuitenkin sama. Pitäisi siirtyä tavoitteelliseen ajatusmalliin tästä tuloshakuisesta mallista. Silloin ei olisi enää sama. Mutta siltikään se ei anna perustetta tässä hetkessä elämiseen. Ajatus siitä, ettei ihminen ole mitään ilman toisia ihmisiä, antaa kevyen syyn elää enemmän nykyhetkessä, silloin tapaa enemmän ihmisiä."

Maailmankatsomus

Kirjoitettu aiemmin.

"Kärsin. En elä mielekästä elämää. Olen oppinut näkemään pahuuden, jota on liikaa. Ihmiset ovat töykeitä, itsekkäitä ja pahoja. Eivät kaikki, mutta liian moni. Haluaisin kertoa jollekin rakastavalle henkilölle mitä koen. Olen ehkä löytänyt sellaisen. Ongelma on, etten enää osaa muuttaa kaikkia ajatuksiani sanoiksi. Kuin ajatuksista ja tunteista olisi syntynyt jokin uusi tietoisuuden tila, jossa ajatuksia ja tunteita ei enää voi erottaa sanallisesti.

Tämä olo antaa petollisen illuusion ”paremmuudesta”, jota ei ole. On vain erilaisuutta. Tämä illuusio tekee itsestäni osittain töykeän ja tuo pahuuden esiin minusta. Näen maailman rankkana, synkistyen itse tuon maailmankatsomuksen rinnalla. Mutta vaikka tiedän tämän, en ole muuttanut elämässäni mitään. Iloisuus liittyy monesti huolettomuuteen. En voi olla huoleton jos mietin paljon, enkä voi alkaa ajattelemattomaksi. Siispä minun olisi puhuttava ajatuksistani enemmän, jolloin muuttuisin huolettomaksi! Mutta juuri totesin etten kykene siihen. Ja tiedostamattomasti olen päättänyt etten voi ilmaista itseäni helposti, eikä minua voi ymmärtää."

Kirjoittaminen helpottaa

Olen ollut viime päivinä ahdistunut. Novellien kirjoitus vaikuttaa olevan asia, joka helpottaa oloa ihmeen paljon. Saa jotakin aikaan, samalla kun mitä kummallisimmat mielikuvat jäävät ajatuksista pois. Kun ne on kerran pakosti käsitellyt samalla kun kirjoittaa, ei niitä tarvitse enää paljoa miettiä. Suosittelen kokeilemaan jos kiinnostaa. Tuli mukava olo.

Ilta

Astelin loskaisella kadulla keskikaupungissa. Märällä kadulla oli vain vähän loskaa, joten ilma oli suorastaan taiteellinen. Jokainen valo heijastui asfaltista, ja pimeä ilta vain korosti entisestään keskikaupungin kylmyyttä. Maisemat eivät minua kiehdo, mutta kaupunkien säälimätön kylmyys ja kolkkous ovat omiaan luomaan ihmeellisiä mielialoja, joihin luonnonmaisemat eivät pysty. Vastaani tulleet hyiset kasvot saivat minut liikuttumaan, en usko että monikaan voisi käsittää miksi. Kaikki oli niin kaunista.
Olin lähtenyt kävelemään kaupungille päämäärättömästi, koska mielialani oli pitkästä aikaa vuosiin sanoinkuvaamaton. Tässä tunteessa oli riemua, ylienergisyyttä, mahtipontisuutta, luomisen iloa, leikkimielisyyttä, haikeutta, pyyteetöntä lämpöä ja rakkautta. Mutta olin rauhaton. Kuin minulla olisi ollut edessäni maailman kaunein taulu, tietämättä miten päin sitä pitää katsoa. Jatkoin kävelyäni rauhallisesti, antaen katseeni harhailla minne se ikinä päätyykään. Näyteikkunoissa näkyi takkeja ja nakkikioskilla myytiin nakkeja. Maailman yksinkertaisuus ja tylsyys latisti mielialani. En luultavasti keksisi koskaan miten tutkia tätä olotilaa.
Saavuin sillalle, ja näin jo kaukaa kuinka minua lähestyi keski-ikäinen nainen nopein askelin. Hänellä oli todennäköisesti kylmä, käsiänsäkin hän piti taskuissaan. Hetken kuluttua hän tulisi kävelemään ohitseni. Miksei mitään erilaista voisi tapahtua? Kunpa hän pysähtyisi ja sanoisi jotain. Kysyisipä hän haluaisinko joskus päästä pois tästä älyttömyydestä, tai siitä mitä päässäni liikkuu. Kysyisipä hän mitä tahansa! Nainen oli jo muutaman metrin päässä. Kohta hän menisi ohitseni, eikä mitään tapahtuisi. Nainen käveli ohitseni.
Vaikka kuinka haluan uskoa etten ole maailmassa yksin, kukaan ei ole päässyt minua lähelle ikinä. Jos jotakin on mahdoton sanoin kuvata, on se minulle käytännössä mahdotonta kaikilla muillakin tavoilla. Katse, kosketus tai suudelma, koskettavat vain fyysisesti. Henkisesti tulen olemaan aina yksin. Kukaan ei voi ikinä tietää miltä minusta tuntuu. Kärsimyksen tai energisyyden voi ulkopuolelle havaita, muttei koskaan sitä miltä itsestä tuntuu. Siksi pidän yksinäisyydestä.
Puhelimeni alkoi hälyttää, kaverini soitti. Nielaisin palan kurkustani ja vastasin. Lähellä kokoontuisi meidän kaveriporukkamme viettämään iltaa. Vastustin suuresti ajatusta, mutta koska paikka oli niin lähellä, päätin ottaa kurssin kohti illanviettoa. Luvassa olisi todennäköisesti alkoholin kuluttamisen riemujuhlan todistamista ja rentoa oleskelua. Rentous ei tuntunut tänään olevan minun juttuni, eikä se ole perinteisessä mielessä koskaan ollutkaan. Paikalla olisi monia vuosia tuntemiani kavereitani, jotka ovat minulle yhtä etäisiä kuin kaikki maailman ihmiset. Tapahtuisipa tällä kerralla jotakin erilaista.
Iloisesti tervehtien ja ilmeisesti jo hieman alkoholia nauttineena kaverini toivottivat minut tervetulleeksi jo ovella, mutta sain vain vaivoin vastattua heidän railakkaaseen tervehdykseen. Asetuttuani taloksi, illan teema oli varsin nopeasti selvä. Samaa oli luvassa mitä aina ennenkin. Pitkin iltaa vaihdeltiin kuulumisia, joissa todettiin ettei kenellekään kuulu mitään ja vaihdeltiin mielipiteitä juomien mausta. Havaittiin eroavaisuuksia makutottumuksissa.
Illan päätteeksi kävelin haikeana kohti kotia. Jos joka päivä tekisimme kavereiden kanssa jotakin uutta tai pyrkisimme johonkin uuteen, olisimme täysin erilaisia. Mutta taas oli todistettu yksi tyhjä ilta. Ainoa mikä lohdutti minua, oli etten ollut kuin he. En ole ikinä ymmärtänyt miksi arvostan sitä, mutten halua uskoa sen olevan itsekkyyttä tai itserakkautta. On mielekkäämpää nähdä mustaa, kuin pitää silmiä kiinni ja nähdä valkoista.
Kotona söin iltapalan, pesin hampaat ja vetäydyin sänkyyn. Kun olin jo asettunut nukkumaan, kännykkääni tuli viesti. Ystäväni jota en ollut nähnyt vuosiin, kysyi kuulumisiani. Nostin katseeni, ja näin ikkunasta kuinka ulkona myllertävä lumisade värjäytyi jokaiseen sateenkaaren väriin kaupungin lamppujen loisteesta.

Muuttamassa itseäni

Olen viime vuosina ahkerasti yrittänyt muuttaa itseäni, mutta en tiedä olenko muuttunut. Mitä sillä sitten tarkoitetaankaan. Eilen yksi kauan haluamani asia totetui. Ihmeellisintä kuitenkin on, että ehkä voin hyväksyä tehneeni töitä tuon asian eteen ja muuttuneeni paljon ennen määränpään saavuttamista. Vaistomaisesti oletin muuttuvani vasta sitten kun tavoittelemani asia tulee todeksi. Mutta itse asiassa tuo tavoite vain osoitti että pääsin tavoitteeseeni, ei muuta. Olin jo muuttunut. Mutta paljon on kaikenlaista opittavaa, ja aion ahkerasti jatkaa itseni muuttamista.

Periaatteessa pitäisi olla tyytyväinen itseensä jo nyt, mutta en ole. Pitäisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Otan ennemminkin itseni muuttamisen harrastuksen kannalta, ja yksi tavoite tässä harrastuksessa on se että oppisin hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen. Olo on kuin joku olisi paikannut minussa olevia haavoja tai reikiä, eli keskimääräistä onnellisempi.

Tekstiviestit kertovat

Mitä tekstiviestit kertovat? Minulle ne ovat koruttomia tosilauseita siitä, mitä mieltä ihmiset minusta ovat. Muutama päivä sitten lähetin viestin kaverilleni, jossa kysyin mitä hän on suunnitellut viikonlopuksi. Vastausta ei ole kuulunut. Voi hyvin olla ettei hän ole muistanut vastata, tai hänellä ei ole kännykkä mukanaan. Mutta jos otetaan asiaan enemmän todellisuutta vastaava näkökanta, todennäköisesti hän on saanut viestin, eikä ole jostain syystä vastannut.

Kun ihminen jättää vastaamatta tekstiviestiin, se on minulle yleensä ilmeinen merkki siitä että hän pitää minua jokseenkin yhdentekevänä, tai merkityksettömänä. Miksi hän muuten jättäisi vastaamatta? On tietenkin joitakin erikoistapauksia, jotka kumoavat tämän väitteen, mutta muutoin vastaamattomuus on mielestäni merkki asemastani.

Kaverini jätti siis vastaamatta, ja voin kuvitella tilanteen. Hän saa viestin ja ajattelee vastata kohta, koska viestissä on jotakin epämiellyttävää, joka estää häntä vastaamasta heti. Koska itse sisältö viestissä ei ole tärkeää, hän loppujen lopuksi unohtaa vastata viestiin.

Olen hämmentynyt, koska tämä ihminen on minulle melko tuore tuttavuus, eikä vaikuttanut sellaiselta ihmiseltä, joka jättäisi vastaamatta viesteihin. Tämä ei ole myöskään ensimmäinen kerta kun näin on käynyt. Tällä hetkellä minulla on muutama ystävä jotka vastaavat kaikkiin viesteihini ennemmin tai myöhemmin, mutta olisi tällaisia ystäviä mukava saada lisää. Olen pettynyt ja surullinen.

Hän

Musiikin pauhu sai minut rauhattomaksi, mutta juhlinnan ja kirkkaiden valojen seassa hermostuneisuuttani tuskin huomasi kukaan. Melu peitti alleen lähes kaiken tyhjän puheensorinan, mutta joskus yksittäinen sana erottui. Kaverini päättivät lähteä valloittamaan tanssilattiaa, mutta itseäni ei ajatus kiehtonut, vaikka jäisinkin yksin pöytäämme. Nykien hihastani kaverini lähtivät, ja jäin yksin istumaan hämärään. Viereisestä pöydästä lähti tyttötrio tanssilattialle valojen ilotulitukseen, heti kavereideni jälkeen.
Katselin hajamielisesti tyttöjen lähtöä. Tytöistä kaikki olivat jotakuinkin samanikäisiä kuin minä, mutta katsoessani heitä, en tuntenut mitään. Iloisia ilmeitä, hoikkia vartaloita, mutta he olivat tyhjiä, kuin kauniita kirjan kansia, vailla tekstiä. Tyttöjen lähdettyä, huomasin heidän pöydässä istuvan vielä yhden tummaverikön, joka vartioi laukkuja. Hänen olemuksensa pysäytti katseeni istuessaan kuin jäätyneenä paikoillaan, niin kuin elävä patsas. Hämärästä erotin hänen hoikkien kasvojensa kasvonjensa sivuprofiilin, joita kehystivät mustat hiukset. Hiukset peittivät hänen päänsä tasaisesti aina kaulaan asti ja kasvot olivat peitossa kulmakarvoihin saakka, hieman silmiäkin peittäen. Hiusten kehystämät kasvot olivat liikkumattomat, hyvin rauhalliset. Hänen ilmeessään ei näkynyt jälkeäkään ylimielisyydestä eikä hän hävennyt itseään. Päinvastoin, tilanne näytti olevan täysin hänen hallinnassaan. Tyttö oli kertakaikkiaan jumalallinen ilmestys. Tiesin että illan aikana lähestyisin joka tapauksessa tuota mystistä tyttöä, joten vapisten nousin paikaltani, ja liu'utin tuolin pöydän alle. Tarkensin katseeni häneen ja kävelin hänen pöytäänsä kohden. Musiikki pauhasi ja sydämeni takoi jo kiivaammin kuin musiikin rytmi. Vaikka matka hänen pöytäänsä ei ollut pitkä, jokainen askel tuntui ikuisuudelta. Tyttö pysyi hievahtamatta, mutta saattoi sivusilmällä nähdä lähesymiseni. Astuttuani viimeisen askeleen olin tuon mustatukkaisen, tunteitani pyörryttävän, tytön vieressä. Kurkkuani kivisteli, kuin rengas olisi puristunut tiukkaakin tiukemmin kurkkuni ympärille.
Ääneni oli tukossa, ja sain vaivoin tuotettua aluksi ääntä, mutta sain lopulta kysytyksi, voiko hänen viereensä istua. Sydämeni oli pysähtyä. Hän käänsi hitaasti päänsä ja katsoi minua suoraan silmiin, ilmeenkään värähtämättä. Nyt vasta näin kuinka sanoinkuvaamattoman kaunis hänen olemuksensa oli. ”Istu”, sanoi hän, ja pystyin taas hengittämään.Tiesin että hänessä oli sitä jotakin. Hän oli se jokin.
Kysyin lähtivätkö kaverit tanssimaan, johon tyttö vastasi vain: ”Kyllä”, silmiini katsomatta. Taas tuon jo naista muistuttavan tytön pää oli kääntynyt tanssilattiaa kohden, silloin tällöin hitaasti käännellen katsettaan. Tytön lyhyet vastaukset askarruttivat minua. Oliko hän vaivaantunut vai alakuloinen? Kysyin vaivasinko häntä jokin, mutta hän vastasi kieltävästi, vain suu avautui ja sulkeutui, eikä hänen kasvojensa ilme vieläkään muuttunut. Mystisyys hämäsi minua, mutta ilmapiiri hänen lähellään oli rauhallinen. Hiljenin hetkeksi, enkä yrittänyt väkisin jouduttaa keskustelua. Tovin istuttuani penkillä, toiset palasivat tanssilattialta ja vieressäni istuva tyttö nousi ylös. Pelkkä hänen tuolilta nousunsakin oli taidetta, niin kauniin rauhallisesti se tapahtui. Haikeana katsoin hänen ottavan tumman takkinsa selkänojalta, ja sanovan kavereilleen menevänsä nyt, mutta lisäten, vain jos poika hänen vieressään lähtee hänen kanssaan. Jäin ihmetyksissäni katsomaan tyttöä ja hänen ystäviään, mutta sain hämmästykseltäni vihdoin noustua paikaltani. Sanoin käyväni ensin ilmoittamassa kavereilleni että lähden. Tungeksin kärsimättömänä tanssilattialle ja löysin kaverini tanssimassa valojen loisteesta, aivan tanssilavan edestä. Huusin heille että lähden jo nyt, ja samassa huomasin tuon tytön olevan vieressäni. Hän oli uskomattoman luonteva, vaikkei sanonut mitään, seisoi vain vieressäni. Kavereideni katse kiersi minusta tyttöön ja suut hymyssä he vain toivottivat mukavaa illanjatkoa.
Ulos päästyämme kenkämme narahtivat lumeen, oli talvi. Kadut olivat lähes tyhjät, ja katuvalojen loistaessa ohueen lumikerrokseen, talojen seinistä kaikui vaimeita narahduksia askeltemme tahdissa. Kysyin minne olimme matkalla, ja tummatukka vastasi: ”Puistoon, haluan näyttää sinulle jotakin”, äänessään vivahdeikkuutta. Oloni oli rauhallinen, joskin salaperäisyys piti ruumiini jännittyneenä. Kaupungin keskusta oli tummanpuhuva ja värikäs, liikkeiden ja yökerhojen räikeät kyltit valaisivat muuten tummanpuhuvan katukuvan värien sekamelskaksi. Kävelymme valojen täyttämmillä kaduilla oli tasaista, kuin sitä olisi oltu harjoiteltu tanssiesitystä varten tuhansia kertoja. Vain autojen melu rikkoi tasaisen kävelymme rytmin, kunnes saavuimme puistoon.
Puisto oli kaunis, vastasatanut lumi peitti alastomia puita, jotka osittain näkyivät valojen loisteessa. Keskellä puistoa, jossa oli suuri nurmikenttä, tyttö pysähtyi. Hän kyykistyi nurmen viereen ja alkoi tanssittamaan käsineitään lumessa, piirtäen niillä lumeen. Katselin tummaa tukkaa, ja hänen päänsä liikkeitä, ja sitä, kuinka musta tukka näytti sileääkin sileämmältä. Tarkastelin kiinnostuneena lumeen muodostuvia kuvioita, mutta en hahmottanut, mitä hän yritti kuvata. Muutaman minuutin jälkeen mustiin pukeutunut tyttö nousi ylös, ja katsoi häivähtävä hymy kasvoillaan lumeen. Se oli jotakin abstraktia, kaunista. Vaikka hänellä ei ollut värejä käytettävissään, mielikuvitukseni lisäsi hänen teokseensa värit. Sisälläni kihelmöi, en voinut uskoa että hän oli vieressäni. Kirja jossa ei ollut vain kauniita kansia. Tyttö käänsi katseensa minuun, ilman minkäänlaista ilmettä kasvoillaan, ja vastasin käänntymällä häntä kohti. En pystynyt kuin tuijottamaan hänen silmiinsä. Hän ei ollut ylpeä tai ylimielinen. Hän vain katsoi minua silmiini omana itsenään. Viimeisen tunnin aikana olin kokenut elämäni laajimman tunnekirjon, ja taas tuo katse vangitsi minut ja vyörytti tunteitani laidasta laitaan. Hän astui askeleen lähemmäksi, niin että takkimme kankaat osuivat hennosti yhteen. Minua ei lainkaan hermostuttanut, mutta olin jännittynyt. Hänen silmänsä alkoivat vaellella pitkin kasvojani, ja annoin katseeni levätä hänen kasvoillaan, jotka muuttuivat vain kauniimmiksi, mitä kauemmin niihin syventyi. Hän raotti suutaan, kääntäen päätään vienosti. Katsoin lumoutuneena hänen silmiinsä, kun hän toi huuliaan lähemmäksi huuliani ja sulki hennot silmänsä. Hätkähdyin, ja laitoin käteni hänen huuliensa eteen pelästyen tekoani. Hänen silmänsä avautuivat kasvot liikkumattomina. Tumma pää etääntyi ja lumi narahti, kun tyttö astui askeleen taaksepäin ja jäi tuijottamaan tyhjyyteen. Ilmekään hänen kasvoillaan ei värähtänyt. Kun kyyneleet alkoivat juosta pitkin hänen ilmeettömiä kasvojaan, hätäännyin ja menin hänen lähelleen. Kerroin pelkääväni rakastua häneen. Jos menettäisin hänet, en tiedä kestäisinkö enää sitä. Pää painuksissa hän tuijotti tyhjyyteen, vastaamatta mitään. Epäröiden vein toisen käteni hänen hoikille, samettisille kasvoilleen, ja hän kohdisti katseensa minuun, mustien hiusten osittain peittäessä hänen silmiään. Hieroin muutaman kerran mustien sormikkaiden peittämillä sormillani hänen virtaviivaisten kasvojensa poskea, ja raotin suutani. Suutelimme.
Oli hiljaista. Lumihiutale putosi hänen lasittuneen katseensa ohitse. Hänen kylmillä kasvoillaan oli vielä joitakin kyyneliä, jotka korostivat hänen kauneuttaan, mutta kuivasin ne hellästi takinkulmani soljuvaan kankaaseen. Siirryin hieman kauemmaksi, en tiennyt mitä nyt tapahtuisi. Syvä hiljaisuus laskeutui välillemme. Kasvot ilmeettöminä katsoimme toisiamme silmiin. ”Tapaammeko?”, sanoi tyttö, jonka äänestä erottuivat vielä äsköiset kyyneleet. Vaihdoimme pikaisesti numeroita. ”Entä nimi?”, kysyin. Hän hymyili selkeämmin kuin koko iltana, paljastamatta hampaitaan. ”Soita”, hän sanoi. Hymyilin, kirja jossa ei ollut vain kauniita kansia. Käänsimme selkämme, ja vielä hetken korviini kantautuivat hänen askeleensa lumisessa puistossa.