Ilta

Astelin loskaisella kadulla keskikaupungissa. Märällä kadulla oli vain vähän loskaa, joten ilma oli suorastaan taiteellinen. Jokainen valo heijastui asfaltista, ja pimeä ilta vain korosti entisestään keskikaupungin kylmyyttä. Maisemat eivät minua kiehdo, mutta kaupunkien säälimätön kylmyys ja kolkkous ovat omiaan luomaan ihmeellisiä mielialoja, joihin luonnonmaisemat eivät pysty. Vastaani tulleet hyiset kasvot saivat minut liikuttumaan, en usko että monikaan voisi käsittää miksi. Kaikki oli niin kaunista.
Olin lähtenyt kävelemään kaupungille päämäärättömästi, koska mielialani oli pitkästä aikaa vuosiin sanoinkuvaamaton. Tässä tunteessa oli riemua, ylienergisyyttä, mahtipontisuutta, luomisen iloa, leikkimielisyyttä, haikeutta, pyyteetöntä lämpöä ja rakkautta. Mutta olin rauhaton. Kuin minulla olisi ollut edessäni maailman kaunein taulu, tietämättä miten päin sitä pitää katsoa. Jatkoin kävelyäni rauhallisesti, antaen katseeni harhailla minne se ikinä päätyykään. Näyteikkunoissa näkyi takkeja ja nakkikioskilla myytiin nakkeja. Maailman yksinkertaisuus ja tylsyys latisti mielialani. En luultavasti keksisi koskaan miten tutkia tätä olotilaa.
Saavuin sillalle, ja näin jo kaukaa kuinka minua lähestyi keski-ikäinen nainen nopein askelin. Hänellä oli todennäköisesti kylmä, käsiänsäkin hän piti taskuissaan. Hetken kuluttua hän tulisi kävelemään ohitseni. Miksei mitään erilaista voisi tapahtua? Kunpa hän pysähtyisi ja sanoisi jotain. Kysyisipä hän haluaisinko joskus päästä pois tästä älyttömyydestä, tai siitä mitä päässäni liikkuu. Kysyisipä hän mitä tahansa! Nainen oli jo muutaman metrin päässä. Kohta hän menisi ohitseni, eikä mitään tapahtuisi. Nainen käveli ohitseni.
Vaikka kuinka haluan uskoa etten ole maailmassa yksin, kukaan ei ole päässyt minua lähelle ikinä. Jos jotakin on mahdoton sanoin kuvata, on se minulle käytännössä mahdotonta kaikilla muillakin tavoilla. Katse, kosketus tai suudelma, koskettavat vain fyysisesti. Henkisesti tulen olemaan aina yksin. Kukaan ei voi ikinä tietää miltä minusta tuntuu. Kärsimyksen tai energisyyden voi ulkopuolelle havaita, muttei koskaan sitä miltä itsestä tuntuu. Siksi pidän yksinäisyydestä.
Puhelimeni alkoi hälyttää, kaverini soitti. Nielaisin palan kurkustani ja vastasin. Lähellä kokoontuisi meidän kaveriporukkamme viettämään iltaa. Vastustin suuresti ajatusta, mutta koska paikka oli niin lähellä, päätin ottaa kurssin kohti illanviettoa. Luvassa olisi todennäköisesti alkoholin kuluttamisen riemujuhlan todistamista ja rentoa oleskelua. Rentous ei tuntunut tänään olevan minun juttuni, eikä se ole perinteisessä mielessä koskaan ollutkaan. Paikalla olisi monia vuosia tuntemiani kavereitani, jotka ovat minulle yhtä etäisiä kuin kaikki maailman ihmiset. Tapahtuisipa tällä kerralla jotakin erilaista.
Iloisesti tervehtien ja ilmeisesti jo hieman alkoholia nauttineena kaverini toivottivat minut tervetulleeksi jo ovella, mutta sain vain vaivoin vastattua heidän railakkaaseen tervehdykseen. Asetuttuani taloksi, illan teema oli varsin nopeasti selvä. Samaa oli luvassa mitä aina ennenkin. Pitkin iltaa vaihdeltiin kuulumisia, joissa todettiin ettei kenellekään kuulu mitään ja vaihdeltiin mielipiteitä juomien mausta. Havaittiin eroavaisuuksia makutottumuksissa.
Illan päätteeksi kävelin haikeana kohti kotia. Jos joka päivä tekisimme kavereiden kanssa jotakin uutta tai pyrkisimme johonkin uuteen, olisimme täysin erilaisia. Mutta taas oli todistettu yksi tyhjä ilta. Ainoa mikä lohdutti minua, oli etten ollut kuin he. En ole ikinä ymmärtänyt miksi arvostan sitä, mutten halua uskoa sen olevan itsekkyyttä tai itserakkautta. On mielekkäämpää nähdä mustaa, kuin pitää silmiä kiinni ja nähdä valkoista.
Kotona söin iltapalan, pesin hampaat ja vetäydyin sänkyyn. Kun olin jo asettunut nukkumaan, kännykkääni tuli viesti. Ystäväni jota en ollut nähnyt vuosiin, kysyi kuulumisiani. Nostin katseeni, ja näin ikkunasta kuinka ulkona myllertävä lumisade värjäytyi jokaiseen sateenkaaren väriin kaupungin lamppujen loisteesta.

Muuttamassa itseäni

Olen viime vuosina ahkerasti yrittänyt muuttaa itseäni, mutta en tiedä olenko muuttunut. Mitä sillä sitten tarkoitetaankaan. Eilen yksi kauan haluamani asia totetui. Ihmeellisintä kuitenkin on, että ehkä voin hyväksyä tehneeni töitä tuon asian eteen ja muuttuneeni paljon ennen määränpään saavuttamista. Vaistomaisesti oletin muuttuvani vasta sitten kun tavoittelemani asia tulee todeksi. Mutta itse asiassa tuo tavoite vain osoitti että pääsin tavoitteeseeni, ei muuta. Olin jo muuttunut. Mutta paljon on kaikenlaista opittavaa, ja aion ahkerasti jatkaa itseni muuttamista.

Periaatteessa pitäisi olla tyytyväinen itseensä jo nyt, mutta en ole. Pitäisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Otan ennemminkin itseni muuttamisen harrastuksen kannalta, ja yksi tavoite tässä harrastuksessa on se että oppisin hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen. Olo on kuin joku olisi paikannut minussa olevia haavoja tai reikiä, eli keskimääräistä onnellisempi.