Ajatuksenvirta

Olen monesti pohtinut mitä tapahtuisi jos kuolisin tai tappaisin itseni. En niinkään itseni osalta, vaan muiden osalta. Mahtaisivatko kaverini tai vanhempani surra? Suurin osa varmasti itkisi. Tuo ajatus tuo minulle hyvän olon tunteen. Niin ei saisi käydä. Syynä voi olla etten tunne itseäni tarpeelliseksi, siksi ajatusleikki voi hieman helpottaa.
Juuri kukaan ei halaa minua arkipäiväisessä elämässä. Mutta jos kertoisin kavereilleni, että nyt elämä loppuu, tytöistä jotkut voisivat halata minua. Mihin tämä helpottaisi? Minua tarvitaan? Olen mukava? Nämä kysymykset vaivaavat minua. Oletan olevani keskimääräisesti outo, siis tavallisuudesta poikkeava. Ryhmäpaine siviilielämässä suurenee mitä kauemmaksi tavallisuuden keskuksesta mennään, olen jotakuinkin puolessa välissä. On vain oma valintani kumpaan suuntaan tästä etenen. Tavallisuus ei kiehdo sinänsä, koska tavallisuus on yleensä mielestäni pidättäytynyttä. Vastaavasti oudoksi tunnustautuminen liittyy jollakin tavalla hulluuteen, joka ei helpota oloani. Outo voi olla myös mukava. Mutta outo on erilailla mukava kuin tavallinen. Oudossa on jotakin pelottavaa mielestäni. Nykyisin kun joku tyttö halaa minua, minusta ei tunnu miltään. En usko että kukaan oikeasti haluaa halata minua, halaajat eivät katso keneen halaus kohdistuu. Heistä on kiva halata, kunhan kohde ei ole häiritsevä. Tähän liittyy olettamus, jonka mukaan kukaan tyttö ei rakasta minua. En tiedä miksi tämä ajatus vaivaa minua, koska omat toimintoni pitäisivät olla yhtä tehokkaita, rakasti minua joku tai ei. Se ei tarkoita mitään jos joku rakastaa minua. Paitsi sitä, etten ole niin outo, ettei minua voisi rakastaa.
Haluaisin olla tavallinen, erilainen ja että minusta pidetään, vaikka millään näistä ei pitäisi olla minkäänlaista merkitystä. Ajatus siitä, että joku tuntemani tyttö kuolinhetkelläni halaisi minua ja surisi aidosti, tuntuu erittäin miellyttävältä. Mutta silläkään ei saisi olla mitään väliä. Millään ei pitäisi olla mitään väliä, eikä olekaan. Tällä hetkellä minulla ei ole hajuakaan miksi elän. Pelaan pokeria aina kun aika antaa myöden, koska haluan ensin ansaita sen verran rahaa ettei minun tarvitse enää koskaan tehdä mitään, jollen halua. Sitten voin pohtia asioita tarkemmin. Mutta tällä hetkellä en tiedä miksi elän. Ajatus kuolemasta on taas järjetön, elämä on sentään parempi kuin ei ehkä mitään.
Koska otsikko on ajatuksenvirta, noudatan otsikkoa. Tarkkailen joka helvetin asiaa. Joku kirjottaa meseen “no hyvä”, mietin miksi tyyppi kirjoitti 'hyvän' lisäksi sanan 'no'. Onko se viite turhautumisesta, tai pieni jäävuoren huippu hänen asenteestaan minua kohtaan? Jos pyydän jotakuta tyttöä tapaamiselle, ja viestiin vastaus kestää enemmän kuin keskimäärin, onko siitä pääteltävissä, että kysymys oli vastenmielinen? Ehkä hän ajatteli ensin kieltäytymistä, mutta sitten joutui vastaamaan myöntävästi. Todennäköisesti kuitenkin viestin vastausajasta ei ole pääteltävissä juuri mitään, koska se noudattaa kaavaa randomluku + oikea vastausaika = minulle näkyvä aika. Mutta jos minulle näkyvä aika ylittää yli vuorokauden, yleensä alan miettiä että miksi kestää niin kauan. Koska minä en ole vastaajalle tärkeä, hän voi vastata minulle “joskus”, kunhan vastaa. Jos vastaa.