Hei.
En ole varmaan ollut koskaan näin surullinen. En enää itsekään ymmärrä miksi. Joudun pidättämään kyyneleitä jatkuvasti vaikkei mitään ole tapahtunut.
Joskus mietin rekan alle jäämistä. Joskus mietin parvekkeelta hyppäämistä. En uskalla mennä parvekkeelle, pelkään putoavani. Kuvittelen joskus olevani parvekkeella ja katselevani alas. Havahdun siihen että putoan vahingossa.
Ajatukseni ovat avunhuutoja. Mutta kukaan, jonka antaisin auttaa, ei tarjoa apua. Kaipaisin jonkun lähelleni. Mutta en ketä tahansa.
En jaksa.
Mutta silloin kun tuntuu taas niin hyvältä ja kaikki on niin ihanaa, mieti mitä tapahtuu. Jätä itsellesi aikaa ja tilaa ja tutki itseäsi.
Rakkaudella,
minä
sunnuntai 7. kesäkuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti